Myrskylän Hupiveikko |
KTK-III, SV-I
|
Rakkautta ensisilmäyksellä se ei ollut, sen myönnän. Vaikka Hupiveikko on varsin erikoisvärinen suomenhevonen, on se toisaalta hyvinkin mitäänsanomaton ja.. No, tavallinen. Siellä se olla möllötteli Myrskylän pihamaalla, kun lähdin Matteon kanssa avittamaan Vappulan Karhuhalin ongelmissa, joita sillä oriilla valitettavasti riitti ihan loputtomiin. Tuo kyseinen reissu - josta muuten voit lukea lisää Hupiveikon päiväkirjasta - oli kuitenkin varsin käänteentekevä. Vaikka Matteo piti minua vähintäänkin vähän typeränä, muutti kasvattajalleen käsiin jäänyt Hupiveikko lopulta Vappulaan.
|
Luonnekuvaus
Tavanomainen ja mitäänsanomaton. Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka minulle tuli Hupista mieleen. Niin se kieltämättä nopealla vilkaisulla onkin. Mikään Hupissa ei sinällään herätä mielenkiintoa, eikä se toisaalta nosta itsestään minkäänlaista meteliä. Se vain on ja vaikuttaa olevansa osaansa hyvinkin tyytyväinen. Tarkemmalla tarkastelulla kuitenkin selivää Hupin olevan nimensä mukaisesti varsinainen hupiveikko, joka yllättää uudet tuttavuudet hullunhauskoilla tempauksillaan. Hyväntahtoisilla toki, mutta toisinaan ah niin hermoja raastavilla. Jos sanon, että Hupia ei pelkällä riimulla ja riimunnarulla kuljetella ympäriinsä, niin syytä olisi uskoa. Lauhkean lammasmainen olemus nimittäin pettää pahemman kerran ja seuraavaksi saatkin leikkiä hippaleikkiä harmaan hevon kanssa ympäri pitäjää.
Parasta Hupissa on sen valtavan pitkät hermot sekä tietynlainen tasaisuus. Hupi harvemmin stressaa ja stressatessaankin se ennemmin vetäytyy kuoreensa kuin hyppisi seinille. Se on perinteisen suomalaisen miehen tavoin varsin helppo pitää tyytyväisenä. Kunhan se saa (paljon) ruokaa, sopivasti aktiviteetteja sekä lepoa niin se ei turhista kiukuttele tai ota kierroksia. Siksi Hupi on toisaalta yksi luottohevosista. Vaikka se toisaalta piristääkin välillä tasaisen harmaata arkea hassunhauskoilla jutuillaan.
En tiedä näkeekö Hupi syvälle sieluun asti, mutta välillä sen karsinaan mennessä tuntuu siltä. Enkä oikein edes tiedä, mitä se syväluotauksella saamillaan tiedoilla tekee. Ehkä se tunnustelee ihmispolon fiiliksiä päättääkseen sitten, ollakko sinä päivänä ihanan kamala vai kamalan ihana. Hupi on melko helppohoitoinen hevonen, jos vaan muistaa olla skarppina ja pitää karsinanoven säpissä tai oriin kiinni käytävällä. Toisaalta, kun sille lykkää nenän eteen kasan heinää, saa ovista kulkea ja puuhastella Hupin kimpussa ihan rauhassa oriin itsensä puuttumatta asioihin. Se kun mielellään vähän tutkiskelee harjapakkia, hoitajan pipon tupsua, taskuja.. Mitä vain on hamuamisetäisyydellä. Mitkään hoitotoimenpiteet eivät kuitenkaan tuota ongelmia. Hupi on helppo satuloida, suitsia, raspata ja niin edelleen. Laiskoina päivinä se saattaa nojailla hoitajaan kavioita puhdistaessa, mutta palauttaa painonsa omille jaloilleen hoitajan siitä muistuttaessa.
Kaiken muun vapaudenkaipuun takia on vähän hassua, että ratsuna Hupi tarvitsee yllättävänkin paljon tukea ratsastajalta. Toki Hupi saattaa ihan noin niin kuin huvin vuoksi keksiä omiakin koulukiemuroita. Etenkin, jos kuskilla on homma vähän hakusessa. Parhaiten se kuitenkin toimii, jos selässä on ratsastaja, joka tietää mitä tekee ja uskaltaa rehdisti kertoa oriille, mitä siltä vaaditaan. Jos positiivisella sykkeellä toimiva Hupi alkaa toistuvasti tuntua takapuolen alla turhan kireältä tai totiselta, on sillä joku hätä, josta se ei osaa kertoa. Mitään isoa muutosta Hupin käytöksessä ei miehiseen tapaan näy, joten ratsastajalta vaaditaan herkkyyttä tunnistaa Hupin huolestuneisuus.
Hupi on melkoisen pieniliikkeinen otus, eikä se lennokkuudessa pärjää kouluradoilla puoliverisille. Yritteliäisyyttä ja tahtoa miellyttää Hupilta kuitenkin löytyy sen verran, että se suorittaa Helpon A:n tasoisia kouluratoja ihan kelpoisin prosentein. Vähän hidas ori on syttymään ja sitä saakin ratsastaa eteen ihan tunnin alusta asti. Liikkeelle päästyään moottori ei kuitenkaan sammahda kesken kaiken. Jos Hupi alkaa keksiä omia juttujaan ja heitellä peräänsä taikka etupäätänsä ilmaan, paras tapa saada se takaisin ruotuun on reipas eteenpäin ratsastus. Kun se joutuu oikeasti liikkumaan ja keskittymään, ei sillä jää aikaa pöllöilyyn.
Esteillä Hupi on totisista totisin. Ehkä esteradoissa on niin monta liikkuvaa osaa Hupin putkiaivoille, ettei se ehdi muuta kuin keskittyä täysillä. Tässä kohtaa erikoisen värin lisäksi Hupista tosiaan näkee sen olevan vanhempiensa poika. Ne kun molemmat ovat hyvin totisia hevosia. Esteillä Hupi kestää vähän vähemmän huumoria ja se vaatii hyvinkin selvät ohjeet, jottei sen palikat mene sekaisin ja piuhat solmuun. Hupi hyppää aika matalasti ja pitkästi, eikä se jätä paljoakaan ilmavaraa hyppyihinsä. Siksi keskittymisen herpaantuessa Hupi kopsauttelee välillä jalkojaan puomeihin.
Parasta Hupissa on sen valtavan pitkät hermot sekä tietynlainen tasaisuus. Hupi harvemmin stressaa ja stressatessaankin se ennemmin vetäytyy kuoreensa kuin hyppisi seinille. Se on perinteisen suomalaisen miehen tavoin varsin helppo pitää tyytyväisenä. Kunhan se saa (paljon) ruokaa, sopivasti aktiviteetteja sekä lepoa niin se ei turhista kiukuttele tai ota kierroksia. Siksi Hupi on toisaalta yksi luottohevosista. Vaikka se toisaalta piristääkin välillä tasaisen harmaata arkea hassunhauskoilla jutuillaan.
En tiedä näkeekö Hupi syvälle sieluun asti, mutta välillä sen karsinaan mennessä tuntuu siltä. Enkä oikein edes tiedä, mitä se syväluotauksella saamillaan tiedoilla tekee. Ehkä se tunnustelee ihmispolon fiiliksiä päättääkseen sitten, ollakko sinä päivänä ihanan kamala vai kamalan ihana. Hupi on melko helppohoitoinen hevonen, jos vaan muistaa olla skarppina ja pitää karsinanoven säpissä tai oriin kiinni käytävällä. Toisaalta, kun sille lykkää nenän eteen kasan heinää, saa ovista kulkea ja puuhastella Hupin kimpussa ihan rauhassa oriin itsensä puuttumatta asioihin. Se kun mielellään vähän tutkiskelee harjapakkia, hoitajan pipon tupsua, taskuja.. Mitä vain on hamuamisetäisyydellä. Mitkään hoitotoimenpiteet eivät kuitenkaan tuota ongelmia. Hupi on helppo satuloida, suitsia, raspata ja niin edelleen. Laiskoina päivinä se saattaa nojailla hoitajaan kavioita puhdistaessa, mutta palauttaa painonsa omille jaloilleen hoitajan siitä muistuttaessa.
Kaiken muun vapaudenkaipuun takia on vähän hassua, että ratsuna Hupi tarvitsee yllättävänkin paljon tukea ratsastajalta. Toki Hupi saattaa ihan noin niin kuin huvin vuoksi keksiä omiakin koulukiemuroita. Etenkin, jos kuskilla on homma vähän hakusessa. Parhaiten se kuitenkin toimii, jos selässä on ratsastaja, joka tietää mitä tekee ja uskaltaa rehdisti kertoa oriille, mitä siltä vaaditaan. Jos positiivisella sykkeellä toimiva Hupi alkaa toistuvasti tuntua takapuolen alla turhan kireältä tai totiselta, on sillä joku hätä, josta se ei osaa kertoa. Mitään isoa muutosta Hupin käytöksessä ei miehiseen tapaan näy, joten ratsastajalta vaaditaan herkkyyttä tunnistaa Hupin huolestuneisuus.
Hupi on melkoisen pieniliikkeinen otus, eikä se lennokkuudessa pärjää kouluradoilla puoliverisille. Yritteliäisyyttä ja tahtoa miellyttää Hupilta kuitenkin löytyy sen verran, että se suorittaa Helpon A:n tasoisia kouluratoja ihan kelpoisin prosentein. Vähän hidas ori on syttymään ja sitä saakin ratsastaa eteen ihan tunnin alusta asti. Liikkeelle päästyään moottori ei kuitenkaan sammahda kesken kaiken. Jos Hupi alkaa keksiä omia juttujaan ja heitellä peräänsä taikka etupäätänsä ilmaan, paras tapa saada se takaisin ruotuun on reipas eteenpäin ratsastus. Kun se joutuu oikeasti liikkumaan ja keskittymään, ei sillä jää aikaa pöllöilyyn.
Esteillä Hupi on totisista totisin. Ehkä esteradoissa on niin monta liikkuvaa osaa Hupin putkiaivoille, ettei se ehdi muuta kuin keskittyä täysillä. Tässä kohtaa erikoisen värin lisäksi Hupista tosiaan näkee sen olevan vanhempiensa poika. Ne kun molemmat ovat hyvin totisia hevosia. Esteillä Hupi kestää vähän vähemmän huumoria ja se vaatii hyvinkin selvät ohjeet, jottei sen palikat mene sekaisin ja piuhat solmuun. Hupi hyppää aika matalasti ja pitkästi, eikä se jätä paljoakaan ilmavaraa hyppyihinsä. Siksi keskittymisen herpaantuessa Hupi kopsauttelee välillä jalkojaan puomeihin.
Sukutaulu & jälkeläiset
JÄLKELÄINEN
|
ISÄ / EMÄ
|
SAAVUTUKSET
|
Suomenhevosvarsojen joulukuun 2020 arviointitilaisuus (2v):
8,2 + 10 + 8 + 6,75 = 34,7p. SV-I, Tilaisuuden paras 2v!
Suomenhevoskantakirjan heinäkuun 2021 kantakirjaustilaisuus:
16 + 17 + 17 + 17 = 67p. KTK-III
8,2 + 10 + 8 + 6,75 = 34,7p. SV-I, Tilaisuuden paras 2v!
Suomenhevoskantakirjan heinäkuun 2021 kantakirjaustilaisuus:
16 + 17 + 17 + 17 = 67p. KTK-III
Valkia Masters Spring 2021: Amateur Champions -luokka 80/90cm - 4/5 (0/4vp)
Valkia Masters Summer 2021: Amateur Champions -luokka 80/90cm - 9/10 (4vp)
Valkia Masters Autumn 2021: Amateur Champiions -luokka 90/100cm - 2/6
Valkia Masters Summer 2021: Amateur Champions -luokka 80/90cm - 9/10 (4vp)
Valkia Masters Autumn 2021: Amateur Champiions -luokka 90/100cm - 2/6
ERJ - sijoituksia 18, joista voittoja 5
13.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 1/40
16.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 3/40 16.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 6/40 17.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 1/40 21.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 5/40 21.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 1/40 25.06.2021 - 100cm - Kaihovaara - 6/40 05.08.2021 - 100cm - Liljegård - 1/40 06.08.2021 - 100cm - Liljegård - 2/40 10.08.2021 - 100cm - Liljegård - 1/40 17.08.2021 - 100cm - Liljegård - 5/40 20.08.2021 - 100cm - Liljegård - 6/40 23.08.2021 - 100cm - Liljegård - 5/40 29.08.2021 - 100cm - Liljegård - 2/40 30.08.2021 - 100cm - Liljegård - 6/40 12.01.2023 - 100cm - Juksula - 6/47 13.01.2023 - 100cm - Juksula - 6/47 14.01.2023 - 100cm - Juksula - 4/47 |
15. marraskuuta 2020, päiväkirjamerkintä
|
kirjoittanut Sylvi
|
On kerrassaan perikummallista, että varsin vakavan Villahaan Hulivilivein ja kovin huumorintajuttoman Kaihon Lapinloitsun pojasta tuli Hupiveikko, mutta niin siinä vain tapahtui. Ei sitä aluksi sillä nimellä meinattu edes heittää, mutta ensimmäiset kuukaudet kimon orivarsan kanssa tekivät selväksi, että tämä hermanni on Hupiveikko eikä mitään muuta. Koen, että hevosten kanssa minulla on melko pitkä pinna, mutta Hupiveikko on onnistunut menemään tempauksillaan ihoni alle niin monta kertaa, että odotin sormet syyhyten, että joku ottaisi orivarsan kontolleen. Ostajia ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Kaikki muut varsat menivät kuin kuumille kiville, mutta Hupiveikko vain olla möllötti tarhassa. Edes sen kimo väritys ei tuntunut saavan ostajia liikkeelle. Oli se nyt perhana.
Kävi sitten niin, että Vappulan Ellin kanssa oltiin sovittu, että nainen tulisi vähän esteguru Matteon kanssa katsomaan, mitä tehtäisiin Vappulan kasvatille Karhuhalille, jonka kanssa estetreenit olivat viime aikoina olleet lähinnä paikallinen Evel Knievel Show. Elli kun oli enemmän kouluratojen pakertaja, kun taas italialaissyntyinen Matteo oli menestynyt aina 160cm tasolla koreilla puoliverisillään. Näin arvovaltaista valmentajaa meillä ei ollut ollut täällä korvessa ikinä ja Myrskylässä oli väkeä ihan ruuhkaksi asti pällistelemässä kuuluisuutta.
No ne treenit olivat tietysti aivan katastrofi. Yhtä lievää aivotärähdystä ja korillista kullanarvoisia vinkkejä rikkaampana olin hakemassa Ellin avustuksella vielä nuoria varsoja tarhasta talliin yöksi, kun reilu puolivuotias Hupiveikko otti ja lähti. Pimeässä marraskuun illassa vilahti vain vaalea takalisto, kun Hupiveikko paineli pukkilaukkaa riimunnaru vierellä lepattaen tallin taakse ja sieltä metsikköön.
“Siellä on sitten”, pukahdin ja pitelin päätäni. Tämä tästä puuttuikin. En tiedä jyskyttikö päässä enemmän suistuminen Karhuhalin selästä vai puhdas alkukantainen raivo pitkin korpimetsiä kirmaavasta varsanketaleesta. “Varmaan jossain suonsilmäkkeessä päällänsä pystyssä alta aikayksikön. Halvemmalla varmaan pääsisi, kun antaisi susien viedä”, marmatin itsekseni.
Elli ja Matteo vilkaisivat ensin minuun ja sitten toisiinsa. “Kylla me nyt Ellin kanssa yks poni loydetan!” Matteo tokaisi reippaasti. Elli sen sijaan katsoi pimeään sysimetsään hieman huolestuneena. “Kyllä kai”, Elli mutisi vastaukseksi.
Sovittiin, että minä jäisin odottamaan tallille aivotärähdykseni kanssa, josko routa ajaisi porsaan kotiin. Ellille ja Matteolle annoin otsalamput, kauraämpärin ja kartan, johon olin ympyröinyt Hupiveikon suosikkilokaatiot. Kyllä, Hupiveikko oli painellut pitkin Ratsuvuoren metsiä niin monesti, että pystyin helposti listaamaan sen TOP3 suosikkikarkureissut. Raahasin heinäpaalin keskelle pihaa ja istuin sen päälle syvään huokaisten.
Olin nukahtanut jossain vaiheessa ja heräsin, kun muutama lumihiutale leijaili nenäni päälle. Vilkaisin kelloani. Elli ja Matteo olivat olleet kaksi tuntia metsässä. No niin, seuraavaksi poliisin ruumiskoirat etsisivät kahta hevosyrittäjää Pohjois-Karjalan metsistä. Kohmeisin sormin tavoittelin puhelintani taskusta ja etsin Ellin numeroa. Ennen kuin ehdin painaa vihreää luuria, kuulin pakkasesta kovettuneella hiekkatiellä kavionkopsetta ja vaimeaa puheensorinaa. Pihalamppujen kajastuksessa varjoista tuli esiin vaalea hevonen, jota Elli talutti sille leperrellen. Hupiveikko näytti mairealta ja muutama kauranjyvä putosi sen huulien raosta maahan.
Oli käynyt niin, että Hupiveikko oli jäänyt vain muutaman sadan metrin päässä tallista riimunnarustaan kiinni koivikkoon. Koivikko oli aivan päinvastaisessa suunnassa kuin Hupiveikon tavalliset karkureitit, joten Elli ja Matteo olivat tunnollisesti kahlanneet antamani kartan avulla tutut paikat läpi ennen kuin olivat päättäneet luovuttaa tältä yöltä ja talsia helppokulkuisempaa hiekkatietä pitkin takaisin Myrskylään. Sieltä sitten reitin varrella Hupiveikko oli löytynyt, mutustelemassa havunoksia, joihin oli juuri ja juuri yltänyt. Elli oli positiivisesti vakuuttunut orin luonteenlaadusta, sillä se tuntui ottavan parin tunnin pikku pyrähdyksensä kovin tyynesti ja hyväntuulisesti vastaan. Se ei ollut hionnut tai stressaantunut ollenkaan, vaan käveli lunkisti Ellin vierellä välillä hamuten naisen taskuja lisäherkkujen toivossa.
Matteo oli juoksuttanut oria hiekkatiellä kaikissa askellajeissa nähdäkseen oliko se loukannut jalkojaan rymytessään varvikossa. Se ei ollut epäpuhdas, vaan oli ollut vain ilahtunut yöllisestä liikuntatuokiosta ja esitellyt pitkää ja ponnekasta ravia oikein pörheänä. Sitten se oli kellahtanut juoksutuksen päätteeksi maahan ja piehtaroinut antaumuksella narun päässä. Ellistä näki kauaksi, että hän oli aivan ihastunut orivarsaan. Matteon mielestä se oli “karvainen poni, joka ei osa otta elama vakaasti” (hän ilmeisesti tarkoitti, että vakavasti). Elli oli jokseenkin samaa mieltä, mutta ei pitänyt mitään näistä ominaisuuksista kovin huonona piirteenä. Sitä paitsi se oli vielä nuori ja lapsenomainen.
Matteon pudistellessa päätänsä vieressä, teimme vielä ennen puoltayötä kaupat Myrskylän Hupiveikosta, joka oli nukahtanut seikkailunsa jälkeen tyynesti turpakarvat väpättäen omaan karsinaansa.
Kävi sitten niin, että Vappulan Ellin kanssa oltiin sovittu, että nainen tulisi vähän esteguru Matteon kanssa katsomaan, mitä tehtäisiin Vappulan kasvatille Karhuhalille, jonka kanssa estetreenit olivat viime aikoina olleet lähinnä paikallinen Evel Knievel Show. Elli kun oli enemmän kouluratojen pakertaja, kun taas italialaissyntyinen Matteo oli menestynyt aina 160cm tasolla koreilla puoliverisillään. Näin arvovaltaista valmentajaa meillä ei ollut ollut täällä korvessa ikinä ja Myrskylässä oli väkeä ihan ruuhkaksi asti pällistelemässä kuuluisuutta.
No ne treenit olivat tietysti aivan katastrofi. Yhtä lievää aivotärähdystä ja korillista kullanarvoisia vinkkejä rikkaampana olin hakemassa Ellin avustuksella vielä nuoria varsoja tarhasta talliin yöksi, kun reilu puolivuotias Hupiveikko otti ja lähti. Pimeässä marraskuun illassa vilahti vain vaalea takalisto, kun Hupiveikko paineli pukkilaukkaa riimunnaru vierellä lepattaen tallin taakse ja sieltä metsikköön.
“Siellä on sitten”, pukahdin ja pitelin päätäni. Tämä tästä puuttuikin. En tiedä jyskyttikö päässä enemmän suistuminen Karhuhalin selästä vai puhdas alkukantainen raivo pitkin korpimetsiä kirmaavasta varsanketaleesta. “Varmaan jossain suonsilmäkkeessä päällänsä pystyssä alta aikayksikön. Halvemmalla varmaan pääsisi, kun antaisi susien viedä”, marmatin itsekseni.
Elli ja Matteo vilkaisivat ensin minuun ja sitten toisiinsa. “Kylla me nyt Ellin kanssa yks poni loydetan!” Matteo tokaisi reippaasti. Elli sen sijaan katsoi pimeään sysimetsään hieman huolestuneena. “Kyllä kai”, Elli mutisi vastaukseksi.
Sovittiin, että minä jäisin odottamaan tallille aivotärähdykseni kanssa, josko routa ajaisi porsaan kotiin. Ellille ja Matteolle annoin otsalamput, kauraämpärin ja kartan, johon olin ympyröinyt Hupiveikon suosikkilokaatiot. Kyllä, Hupiveikko oli painellut pitkin Ratsuvuoren metsiä niin monesti, että pystyin helposti listaamaan sen TOP3 suosikkikarkureissut. Raahasin heinäpaalin keskelle pihaa ja istuin sen päälle syvään huokaisten.
Olin nukahtanut jossain vaiheessa ja heräsin, kun muutama lumihiutale leijaili nenäni päälle. Vilkaisin kelloani. Elli ja Matteo olivat olleet kaksi tuntia metsässä. No niin, seuraavaksi poliisin ruumiskoirat etsisivät kahta hevosyrittäjää Pohjois-Karjalan metsistä. Kohmeisin sormin tavoittelin puhelintani taskusta ja etsin Ellin numeroa. Ennen kuin ehdin painaa vihreää luuria, kuulin pakkasesta kovettuneella hiekkatiellä kavionkopsetta ja vaimeaa puheensorinaa. Pihalamppujen kajastuksessa varjoista tuli esiin vaalea hevonen, jota Elli talutti sille leperrellen. Hupiveikko näytti mairealta ja muutama kauranjyvä putosi sen huulien raosta maahan.
Oli käynyt niin, että Hupiveikko oli jäänyt vain muutaman sadan metrin päässä tallista riimunnarustaan kiinni koivikkoon. Koivikko oli aivan päinvastaisessa suunnassa kuin Hupiveikon tavalliset karkureitit, joten Elli ja Matteo olivat tunnollisesti kahlanneet antamani kartan avulla tutut paikat läpi ennen kuin olivat päättäneet luovuttaa tältä yöltä ja talsia helppokulkuisempaa hiekkatietä pitkin takaisin Myrskylään. Sieltä sitten reitin varrella Hupiveikko oli löytynyt, mutustelemassa havunoksia, joihin oli juuri ja juuri yltänyt. Elli oli positiivisesti vakuuttunut orin luonteenlaadusta, sillä se tuntui ottavan parin tunnin pikku pyrähdyksensä kovin tyynesti ja hyväntuulisesti vastaan. Se ei ollut hionnut tai stressaantunut ollenkaan, vaan käveli lunkisti Ellin vierellä välillä hamuten naisen taskuja lisäherkkujen toivossa.
Matteo oli juoksuttanut oria hiekkatiellä kaikissa askellajeissa nähdäkseen oliko se loukannut jalkojaan rymytessään varvikossa. Se ei ollut epäpuhdas, vaan oli ollut vain ilahtunut yöllisestä liikuntatuokiosta ja esitellyt pitkää ja ponnekasta ravia oikein pörheänä. Sitten se oli kellahtanut juoksutuksen päätteeksi maahan ja piehtaroinut antaumuksella narun päässä. Ellistä näki kauaksi, että hän oli aivan ihastunut orivarsaan. Matteon mielestä se oli “karvainen poni, joka ei osa otta elama vakaasti” (hän ilmeisesti tarkoitti, että vakavasti). Elli oli jokseenkin samaa mieltä, mutta ei pitänyt mitään näistä ominaisuuksista kovin huonona piirteenä. Sitä paitsi se oli vielä nuori ja lapsenomainen.
Matteon pudistellessa päätänsä vieressä, teimme vielä ennen puoltayötä kaupat Myrskylän Hupiveikosta, joka oli nukahtanut seikkailunsa jälkeen tyynesti turpakarvat väpättäen omaan karsinaansa.
VIRTUAALIHEVONEN - A SIM-GAME HORSE
rakenne- ja pääkuva: W (VRL-00121)
liikekuvat: kuvaaja ei halua nimeään mainittavan
rakenne- ja pääkuva: W (VRL-00121)
liikekuvat: kuvaaja ei halua nimeään mainittavan